2. Uurnilla

Mies oli pukenut parasta ylleen ja kipusi vaimonsa jäljessä jalan kansakoulun mäelle. Pienen tehdaspitäjän tehdastyöläinen koki kunniatehtävänä käydä piirtämässä numeron äänestyslipukkeeseen ja pudottaa sen uurnaan. Vaikka äänestäminen väliin epäilytti – liekö sillä vaikutusta – tuntui kuitenkin selvältä, että jotain positiivista oli vuosikymmenten saatossa saatu aikaiseksi. Ei siitä kovin kauaa ollut, kun asioita oli ratkottu ampumalla; kuka punaiseen ja kuka valkoiseen pilkkaan. Miehen isäkin oli tiiliseinää vasten päästetty mielipiteistään. Tarina kyllä kertoi, että isä vuorostaan oli aktiiviaikoinaan napsauttanut ojanpohjalla luodin erään suurtilallisen takaraivoon. Ihan vain siitä syystä, että suurtilallisella oli paljon ja sen päälle oli vittumainen mies.

Tehtaan omistaja saapui kansakoululle autokyydissä, parhaimpiinsa pukeutuneena hänkin. Ei sillä, että äänestämällä hän kaipasi suuresti osansa paranevan, olihan hänellä yllin kyllin. Valtaakin. Sitä paitsi ajoittain käväisi mielessä, että kiittämätön systeemi on tällainen, joka tarvitsee tuekseen muutakin kuin hänen avunsa ja näkemyksensä. Sentään hän oli koulut rakentanut, asuntoja työläisille ja terveydenhoitoakin. Puhumattakaan höveliäisyydestä, että työntekijät saivat tehtaan joutosaaria vuokrata nimelliseen hintaan ja rakentaa kesämökkejä. Kyllä hän kyläläisistään huolen piti. Muistissa kuitenkin olivat sekasorron vuodet ja tietoisuus, että ehkä sittenkin oli syytä välttää ajatusta kaikkien olevan sidoksissa tehtaaseen. Saattoi kuitenkin olla suotuisampaa ruokkia ajatusta ihmisten vapaasta tahdosta ja osallisuudesta yhteiskuntaan. Lukenut mies oli taipuvainen ajattelemaan liberaalisti, isänsä kritiikistä huolimatta. Kerran hän oli rohjennut isälleen sanoa: ”Pitäisiköhän meidän palkata johtoportaaseen nainenkin, ja kyllä meidän on palkattava se kuulu suunnittelija, vaikka huhu kertoo hänen olevan homo.”

Ajatus demokratiasta toimivana ja tasapainottavana tekijänä tuntui kelpo vaihtoehdolta.

Samalle mäelle saapuivat papit ja kirkon työntekijät. Tilalliset ja palkolliset. Köyhät ja vaillinaiset. Kuka mitenkin tai kenenkin kyydillä kansakoululle taisivat. Rustasivat ehdokkaista mieleisensä numeron vaalilappuun ja pudottivat uurnaan.

Ehdokkaat olivat melko lailla tunnettuja ja nuhteettomiksi todettuja. Kai sinne joku moraaliltaan taipuisakin joukkoon mahtui, kenties tuli valituksikin. Toki yleisessä tiedossa oli, että kunnanvaltuuston saunailtoja tai valiokuntamatkoja Norjaan kalatehtaalle tai silloiseen Leningradiin ei järjestetty pelkästään kunnan etuja ajatellen.

Selvää kuitenkin oli, että äänestäjillä ja valituilla oli ajatuksen pohjavireenä tukea ja toteuttaa valtion viitoittamaa sosiaalipolitiikkaa. Niin sanottu hyvinvointimalli tuntui koituvan kansan ja sen edustajien hyödyksi. Puolueilla oli koko lailla selkeät asetelmat ehdokkailleen ja ajamilleen painotuksille yhteisessä kakussa. Kansankiihottajia ja verbaaliakrobaatteja toki esiintyi, mutta estradi oli rajallinen. Eli oli herätettävä luottamusta muutoinkin kuin kiihottamalla tai kiihottumalla. Vaikutti siltä, että vahvoistakin näkemyseroista huolimatta kokonaisuuden tasapainoisuus näytti tuottavan tulosta: koulutuksesta, terveydenhuollosta, infrastruktuurista, tuloerojen tasaamisesta ja perusturvan saatavuudesta huolehtiminen.

Vuosikymmeniä on tuntunut siltä, että olemme olleet matkalla kohti sivistystä ja moninaisuutta. Kunnat, kaupungit ja valtio ovat ainakin näytelleet tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Viha, ennakkoluulot ja luokkajako tuntuivat hiljalleen väistyvän syrjään.

Kesäkuussa 2023 Suomessa haiskahti erikoiselle. Tuulten mukana viirit alkoivat liehua kovin mustina – sinistä en seassa erottanut. Edustajien teot ja sanat huokuivat menneisyyden pimeyttä. On vain me. Teitäkään ei ole, jos ette suostu ulosheittämään heitä; sen tekemällä kenties pääsette osaksi meitä. Viha ja vastakkainasettelu ovat todellisuutta.

Muistan, kuinka ensimmäisen kerran hälytyskellot soivat hypotalamuksessani. Populismin hedelmät perinyt lippalakin sovittaja marssitti näkyvästi kansanedustajaehdokkaaksi miehen, jonka pakaroissa pullisteli tatuoituna ”EXIT ONLY”, eikä puheissa ollut juuri enempää katetta. Muistan ajatelleeni, kuinka markkinat ovat nyt avattu mille tahansa markkinapuheelle ilman vastuuta ja soveliaisuutta – äänestäjän kelpoisuus laitetaan koetukselle. Niin kävi, että suuri joukko äänestäjiä kuvitteli, että äänestämällä narrin hoviin alamaisten asema paranee. Puoluejohtaja sai himoitsemansa näkyvyyden ja aseman markkinoilla. Tosin hän ei huomannut mahdollistaneensa juonittelijoiden pääsyn pesäänsä. Ehdokas tuli valituksi, ja ovi uudenlaiselle poliittiselle kielelle oli avattu. Kuten usein käy, niin tälläkin kertaa narri väsyi ilveilyynsä yksin, ja lopputulos oli traaginen. Pesä oli kuitenkin merkattu, ja käki saattoi munia munansa siihen.

Kunta- ja aluevaalit näyttäytyvät erityisen tärkeinä tänä keväänä. Gallupit antavat ymmärtää, että kansa on tullut katumapäälle ja käki on paljastettu. Mielenkiinnolla odotan tulosta. Kansalaisena toki huolettaa etenkin aluevaltuustojen mahdollisuus vaikuttaa, jos valtio laulaa eri laulua kuin alueiden tavoitteet. Kunta- ja kaupunkitasolla äänestystulos saattaa antaa mahdollisuuksia inhimillisemmän konsensushengen paluuseen.

Äänestäjänä pohdin, kuinka päätän ääneni suunnan. Ympäristö äänen muodostukselle on muuttunut valtavasti muutamassa vuosikymmenessä. Puolueiden asemoituminen ideologisesti ei ole helppoa. Kansalaisten jako lokeroihinsa ei ole lainkaan selvää eikä yksiselitteistä. Marxin teeseillä ei nykyaikana ole muuta merkitystä kuin toimia viihdekirjallisuutena ja oivallisena kuvauksena teollistumisen ajan äkkipikaisuudesta (lue: muutoksen nopeudesta). Erilaiset jakolinjat ihmisten välillä ovat pitkälti mielikuvituksen tuotetta. Nykyisen tiedonsaannin aikana löydämme helposti perusteluja ja näkemyksiä mihin tahansa kysymykseen. Meidän valintamme on, millä tulokulmalla haemme perusteluja. Olimme jo matkalla kohti diversiteetin oivallusta ja hyväksyntää; meidän on päätettävä, haluammeko opetella sanoja ja määritelmiä, joita ei saa sanoa, vai luoda ja jatkaa tietä toistemme hyväksynnälle ja moninaisuudelle – kutsun sitä harmoniaksi.

Voimme toki antaa äänemme narsistisille, huomionkipeille ja keinoja kaihtamattomille vihanlietsojille, joiden substanssi on lopulta kovin ohut. Tällöin täytyy muistaa, että tulemalla valituiksi he saavat pääsyn koneistoon, joka mahdollistaa heidän ei-osaamisensa, mutta samalla kasvattaa heidän substanssiaan koneiston tukemana (lue: virkamiesten osaamisella).

Kun siis ehdokas vaikuttaa kutittavan mielihyväkeskustasi, pysähdy ja punnitse, oletko saamassa todellakin sen, minkä puolesta tunnet ylpeyttä. Vai oletko äänestämässä tunnistamattomia pelkojasi tai punnitsemattomia tietojasi? Äänen antaminen on vastuuta – vitsinäkin. Epäilemättä on totta, että esiintymällä vaipoissa ja hakemalla huomiota keinolla millä hyvänsä sitä myös saa. Mutta onko sinun asemasi, turvasi, taloutesi, hyvinvointisi parantunut? Epäilen.

Kun äänestämme Exit Only , vaippaperformanssia tai väkivaltafantasioita, on mahdollista, että saamme äänellemme vastinetta – mutta voi myös käydä niin, että kun leikkii tulella, uurnaan jää lopulta vain tuhkaa.

2. At the Ballot Box

The man had dressed in his best clothes and followed his wife up the hill to the village school on foot. A factory worker in a small industrial town, he considered it an honor to mark a number on the ballot and drop it into the urn. Although he sometimes doubted whether voting truly made a difference, it was clear that some progress had been made over the decades. It wasn’t that long ago that conflicts had been settled with bullets—some aimed at red targets, others at white. Even his own father had been executed against a brick wall for his opinions. Then again, the story also told that his father, in his activist days, had put a bullet in the back of a wealthy landowner’s head—just because the man had a lot and, on top of that, was an insufferable bastard.

The factory owner arrived at the school by car, dressed in his finest as well. Not that he expected voting to improve his situation much—he already had more than enough. Power, too. Occasionally, he wondered whether this ungrateful system, which demanded more than just his contributions and insights, was really worth it. After all, he had built the schools, provided housing for workers, and even arranged healthcare. Not to mention his generosity in allowing employees to rent factory-owned islands for a nominal fee to build summer cottages. He took care of his people. But he also remembered the years of chaos and knew that perhaps it was better not to think of everyone as tied solely to the factory. It might actually be wiser to nurture the idea of people’s free will and participation in society. A well-read man, he tended toward liberal thought, despite his father’s criticism. Once, he had even dared to say to his father: “Perhaps we should hire a woman for the management team, and yes, we must employ that renowned designer, even if rumors say he is gay.”

The idea of democracy as a functioning and balancing force seemed like a reasonable option.

The same hill saw priests and church workers arrive. Landowners and farmhands. The poor and the disabled. However they could, and however they were transported, they made their way to the village school. They wrote down the number of their chosen candidate and dropped their ballots into the urn.

Candidates were mostly well-known and deemed respectable. Perhaps a morally flexible one slipped through, maybe even got elected. Everyone knew that municipal council sauna nights and committee trips to Norwegian fish factories or Soviet Leningrad were not arranged purely in the municipality’s best interests.

Nevertheless, it was clear that both voters and elected officials shared a fundamental understanding of supporting and implementing the state’s social policies. The so-called welfare model seemed to benefit both the people and their representatives. Political parties had relatively clear positions for their candidates and their share of the collective pie. There were demagogues and verbal acrobats, of course, but the stage was limited. Gaining trust required more than just inciting or getting incited. Despite strong differences in opinion, the overall balance seemed to yield results: care for education, healthcare, infrastructure, income equality, and basic security.

For decades, it felt like we were moving toward civilization and diversity. Municipalities, cities, and the state at least played the part of fairness and justice. Hatred, prejudice, and class divisions seemed to be gradually fading away.

Then, in June 2023, something in Finland began to smell peculiar. Carried by the wind, banners started to flutter in the air, dark as night—I could see no blue among them. The words and actions of representatives reeked of the darkness of the past. There was only us. You did not exist unless you agreed to cast them out; by doing so, you might gain entry into us. Hatred and division had become reality.

I remember the moment the alarm bells first rang in my hypothalamus. A cap-wearing heir to the fruits of populism proudly marched a man into a parliamentary candidacy—a man with EXIT ONLY tattooed on his buttocks and not much more substance in his speeches. I remember thinking that the marketplace was now open to any rhetoric, devoid of responsibility and decency—the voter's qualification was being put to the test. And so it happened that a large number of voters imagined that by electing a jester to the court, the subjects' conditions would improve. The party leader got the visibility and position he craved in the marketplace. However, he failed to notice that he had allowed schemers into his nest. The candidate was elected, and a door was opened to a new kind of political language. As is often the case, this time too, the jester grew weary of his antics, and the outcome was tragic. But the nest had already been marked, and the cuckoo was free to lay its eggs there.

This spring, municipal and regional elections appear particularly important. Polls suggest that the people have had second thoughts, and the cuckoo has been exposed. I await the results with interest. As a citizen, I am concerned about the ability of regional councils to influence policies if the state sings a different tune than the regions’ goals. At the municipal and city levels, election results might offer opportunities for the return of a more humane consensus.

As a voter, I reflect on how to direct my vote. The environment in which we form our political opinions has changed drastically over the past few decades. Ideologically positioning political parties is no easy task. The classification of citizens into clear-cut groups is neither simple nor one-dimensional. Marx’s theses today serve little more than as entertainment literature and as an insightful depiction of the industrial era’s impulsiveness (read: the rapid pace of change). The divisions between people are largely products of imagination. In this age of information accessibility, we can find justifications and perspectives for any argument. The choice is ours: from which angle do we seek validation?

We were already on a path toward an understanding and acceptance of diversity; now, we must decide whether we wish to learn lists of forbidden words or forge ahead toward mutual acceptance and plurality—I call this harmony.

Of course, we can cast our votes for narcissistic attention-seekers, fearmongers who spare no means, and opportunists with little real substance. If so, we must remember that by being elected, they gain access to the machinery that enables them to continue their incompetence while the system (read: the expertise of civil servants) props them up.

So when a candidate tickles your pleasure center, pause and weigh your choice: Are you truly securing something that fills you with pride? Or are you voting out of unexamined fears or uninformed assumptions? Casting a vote is a responsibility—even as a joke.

There is no doubt that by wearing diapers and seeking attention by any means necessary, one will get it. But has your status, security, financial situation, or well-being improved? I doubt it.

When we vote for Exit Only , diaper performances, or violent fantasies, there is a chance we will get what we asked for. But it is also possible that, in playing with fire, we will find nothing left in the ballot urn but ashes.

 3. Ihoon piirretty raja

Lapsellamme on rajat. Kansalaisuus on rajattu kansalaisuuslailla – hänelle on näin ollen määritelty yksilön ja valtion välinen lainsäädännöllinen side. Äidinkieli on rajattu vanhempien ilmoituksella, vaikkakaan kaksikielisenä raja ei ole täysin yksiselitteinen. Lapsemme tapauksessa kuuluisi oikeastaan puhua isänkielestä, mutta kieli on harhaanjohtavasti määritelty nimenomaan äidinkieleksi.

Neuvola asettaa rajat graafein, joilla kavennetaan perheiden välisiä terveyseroja. Neuvola piirtää keskiarvoihin perustuvat tavoitteet lapsen fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle.

Kasvatus on rajattu vanhempien periaattein ja näkemyksin. Yhteiskunta pyrkii haastamaan tai tukemaan kasvatuksen rajoja päiväkodista käsin, käyttäen apunaan varhaiskasvatuslakiin perustuvaa kasvatussuunnitelmaa – tai ajoittain varhaiskasvattajan hatusta revittyjä uskomuksia.

Päiväkodista hän siirtyy opetussuunnitelman viitoittamiin oppimisen rajoihin.
Uskonto rajattiin kasteella.
Tieteellisen tutkimuksen mukaan lapsellamme on myös sosioekonomiset rajat.
Lapsellemme muotoutuu elinympäristön tuottamat kulttuuriset rajat.

Täysi-ikäisyyden saavutettuaan hänestä tulee oikeustoimikelpoinen. Lapsemme saa siis vapauden – vapauden päättää asioistaan lain ja moraalin asettamin rajoin.

Kaikkiin luettelemiini rajoihin on mahdollisuus vaikuttaa; rajoja voidaan punnita, arvioida, hienosäätää tai muuttaa tarpeen ja kykyjen mukaan.

Mutta näkyvin raja lapsellemme muodostettiin siittiön ja munasolun kohtaamisessa. Hedelmöityksen seurauksena lapsellemme periytyi ihonväri – nahan pigmentti loi hänelle rajat, jotka on säädetty ennakkoluuloin ja uskomuksin.

Lapsemme kantaa nahassaan näkyvää rajaa, johon hänellä ei ole suostu mahdollisuutta vaikuttaa. Hän on siis nahkansa elinkautisvanki. Raja on luotu ja sitä ylläpidetään retorisin keinoin.

Virallisesti hänen vanhempansa ovat: isä suomalainen ja äiti kansalaisuudeltaan määrittelemätön. Lapsemme on Suomen kansalainen kansalaisuuslakiin perustuen, koska isä on Suomen kansalainen ja naimisissa lapsen äidin kanssa. Ihonvärin perusteella kansalaisuuteen ei tehdä poikkeuksia. Identiteetiltään hän rakentuu vuorovaikutuksessa perheen, ympäristön ja kehittyvän persoonansa kautta.

Olen viettänyt lapsuuteni naiivissa 70-luvun Suomessa, jossa kulttuuriset ja identiteettiin liittyvät erot nähtiin lapsellisin silmin. Televisio oli vielä kohtalaisen tuore tiedonvälittäjä ja viihdyttäjä. Kuva oli usein mustavalkoinen – konkreettisesti ja ideologialtaan. Ehkä värien puuttuminen kuvaruudulta heijastui myös ihmisten veistämään maailmankuvaan.

Epäilemättä ihmiset ajattelivat ja päästelivät suustaan arvioita melko sulkeutuneen ympäristön tuottamalla ajattelemattomuudella ja empatiakyvyttömyydellä. Mustan soittaessa rumpua oli aiheellista kysyä: ”Kottiinkos soittelet?” Saksalaiselta oli syytä piilottaa tulitikut, ruotsalaisen edessä ei kannattanut pyllistää. Nunnukanunnukalailailai...

Eikö niin, että tunnistit asiayhteyden ilman sen selittämistäkin – ainakin jos kasvoit 70–80-luvulla.

Halventavien stereotypioiden varaan rakennettu käsitys kanssaihmisestä liimautuu ajatteluun ja muodostaa ahdasmielisen ja ahdistavan ajatusmallin, jota on kärsimykseen saakka vaikea muuttaa. Lapsen mieleen istutetut, kenties humoristisiksi ajatellut mallit paaluttavat mielen saastuneeksi jättömaaksi. Retorinen jäte vajoaa ihmismielen pohjavesiin ja myrkyttää sen biodiversiteetin. Kasvun mahdollisuus on äänihuulten värähtelyin saastutettu.

Lapsuuteni maisemassa kasvaneet saattavat esittää puolustuksekseen tiedonsaannin vähäisyyden ja ”emme tienneet”. Mutta selittelijöistä huolimatta on meistä osasta kasvanut humaaniin, peräti altruistiseen ajatteluun ja toimintaan kykeneviä ihmisiä.

Ymmärsin jo varhain lapsuuteni esikuvan Tarzanin paradoksaalisuuden. Apinamies roikkui puussa ja kantaväestö kulki maata pitkin kahdella jalalla. Tosin Tarzanin heimolaiset alistivat kantaväestön orjiksi ja kantajiksi. Rajoja heidän ja meidän välillä puolustettiin puusta roikkumalla ja kiljumalla. Apinamies oli sankari, joka tiesi rajat – ja puolusti niitä tarvittaessa väkivalloin.

Pekka ja Pätkä neekereinä on elokuva, jota en koskaan tule suosittelemaan lapselleni katsottavaksi. Ymmärtämätön mieleni koki elokuvan hauskana, ja olen fanittanut Pekkaa ja Pätkää siinä missä Turhapuroakin. On kuitenkin niin, että jo lapsuuteni muisti on kirkas kysymysmerkeistä. Sankarit ovat yksinkertaisia ja vaikuttavat älyllisesti rajoittuneilta.

Siis pidämme hauskana ja roolimallitettavina hahmoja, jotka ovat selkeästi reppanoita. Huomaammeko nauravamme itsellemme, mutta emme huomaa kritisoida ajatuksiamme ja viihtymistämme reppanan nahoissa?

Kuinka olisi asianlaita, jos hahmot olisivat ihonväriltään ruskeita? Eikö niin, että loukkaantuisimme ja huutaisimme kovaan ääneen rajan ylittyneen. Kertakaikkinen mahdottomuus oli ruskeaihoisen asettuminen Mannerheimin rooliin.

Tai Uralin perhonen, muistaako kukaan? Tarina, jossa Mannerheim asettuu inhimillisiin raameihin. Rajat olivat kuitenkin ylittyneet; on kiellettyä ylittää sankarinarratiivin rajat. Piiska, hevonen ja asepuku – siinä ovat rajat, joista perspektiivistä Mannerheimia saa käsitellä. Näin on raja sovittu.

Kun opetamme lapsellemme rajoja, liittyvät ne ensisijaisesti henkisiin ominaisuuksiin. Kunnioita kanssaihmistä, tunne ja luota itseesi. Kiitos, ole hyvä, miten voit, saisinko, mitä ajattelet asiasta – ovat sanoja, joita opetamme lapsellemme.

Maantieteellisiä ja poliittisia rajoja käsittelemme vasta siinä vaiheessa, kun lapsemme ymmärrys ja käsityskyky tuntuu valmiilta pohdiskelemaan moisia.

Lapseni kysyy joskus:
– Isi, olemmeko Suomessa?
Vastaan:
– Kyllä olemme Suomessa; Suomi on maa ja Turku on kaupunki. Asumme kaupungissa nimeltä Turku ja maassa nimeltä Suomi.
Ja hän vastaa:
– Ai.

Mielestäni se riittää kansallisuuskasvatuksesta tässä vaiheessa kasvua.

Ihonväristä hän halusi keskustella 3–4-vuotiaana. Lapseni aprikoi, miksi meidän perheessä kaikilla on erilainen ihonväri. Kerroimme sen johtuvan geeneistä, jotka periytyvät vanhemmilta. Myös auringonvalolla on merkitystä ihonväriin – kesällä olemme kaikki ruskeampia ja talvella vaaleampia. Hän vastasi:
– Ai.

Rajoista emme puhuneet. Senkin aika tulee varmasti vielä, kun joku henkisiltä rajoiltaan rajoittunut tulee hänelle kertomaan värien rajoista. Kenties kysymään: – Mistä olet kotoisin?

Sosiologi Zygmunt Bauman sanoo:

”Me olemme me vain niin kauan kun löytyy ihmisiä, jotka eivät ole meitä – niin kauan kuin löytyy heitä. Ja he kuuluvat yhteen, muodostavat ryhmän, kokonaisuuden, vain koska heillä jokaisella on yhteisiä piirteitä: yksikään heistä ei ole yksi meistä. Kumpikin käsite saa merkityksensä rajasta, jaosta. Ilman tuota jakoa, ilman mahdollisuutta asettaa meitä vastakkain heidän kanssaan, meidän olisi vaikea löytää merkitystä omalle identiteetillemme.”

Siis identiteetti vaatii rajat.

Mutta älyllisesti ajateltuna on selvää, että rajat eivät koske siittiötä ja munasolua. Päinvastoin – rakkaudesta syntynyt yhdistyminen on rajaton.

Toisin sanoen: siittiö ja munasolu ovat murtaneet rajan, koska rajaa ei koskaan ollutkaan.

Se oli vain sinun mielessäsi – identiteettimme raja sijaitsee sielussamme ja älyllisessä kyvykkyydessämme, ei nahassa.

3. A Border Drawn on Skin
Our child has boundaries. Citizenship is defined by the Citizenship Act, thereby establishing a legal bond between the individual and the state. The mother tongue is determined by the parents' declaration, although in the case of bilingualism, the boundary is not entirely clear. In our child’s case, it would be more accurate to speak of a father tongue, but misleadingly, the language is officially defined as the mother tongue. The child health clinic draws boundaries with graphs designed to reduce health disparities between families. It defines targets for the child’s physical, mental, and social development based on averages. Parenting is bounded by the principles and perspectives of the parents. Society tries to challenge or support those parenting boundaries from daycare onwards, using a curriculum based on the Early Childhood Education Act—or sometimes merely beliefs pulled from an educator's hat. From daycare, the child transitions into the boundaries of learning outlined by the national curriculum. Religion was set by baptism. According to scientific research, our child also has socioeconomic boundaries. Their environment shapes cultural boundaries. Upon reaching adulthood, our child will become legally competent. Our child is then granted freedom—freedom to make decisions within the bounds of law and morality.
All of the above boundaries can be influenced; they can be considered, evaluated, fine-tuned, or changed depending on needs and abilities.

But the most visible boundary was formed at the meeting of sperm and egg. As a result of fertilization, our child inherited skin color—a pigment that imposed boundaries shaped by prejudice and belief.

Our child carries on their skin a visible boundary they were never given the chance to influence. They are, so to speak, a lifelong prisoner of their own skin. This boundary is created and upheld rhetorically. Officially, the parents are: father Finnish, mother of undefined nationality. The child is a Finnish citizen based on the Citizenship Act because the father is Finnish and married to the child's mother. No exceptions to citizenship are made based on skin color. The child’s identity forms through interaction with family, environment, and their developing personality.

I grew up in the naive Finland of the 1970s, where cultural and identity-based differences were seen through the childish lens of that era. Television was still a relatively new medium of information and entertainment. The image was often literally black and white—and ideologically so, too. Perhaps the absence of color on screen reflected how people shaped their worldview. Undoubtedly, people made remarks and judgments with a kind of unthinking, empathy-deprived narrow-mindedness fostered by a closed-off environment. When a Black person played the drums, it seemed appropriate to ask, “Calling home, are you?” One was supposed to hide matches from a German, not turn your back to a Swede, and nunnukanunnukalailailai… You recognize the context without me explaining it, right? Especially if you grew up in the '70s or '80s. These degrading stereotypes clung to thinking and formed a narrow and oppressive mindset that, to this day, is painfully difficult to change. The child’s mind, fed with ideas meant to be humorous, becomes a contaminated wasteland. Rhetorical waste seeps into the groundwater of the human mind, poisoning its biodiversity. Growth potential is corrupted by the vibration of vocal cords.

Some who grew up in the same landscape as I did might defend themselves with excuses like “we didn’t know” or blame the limited access to information. Yet, despite such excuses, some of us have grown into people capable of humane—even altruistic—thinking and action. I understood early on the paradox of my childhood hero, Tarzan. The ape-man swung from trees, while the native people walked on two legs. However, Tarzan's tribe enslaved the locals, making them porters. The boundaries between them and us were guarded by swinging in trees and shouting. The ape-man was a hero who knew the borders—and defended them with violence if needed.

Pekka and Pätkä neekereinä is a film I will never recommend to my child. My ignorant mind once found the film funny, and I was a fan of Pekka and Pätkä, just like Uuno Turhapuro. But already in my childhood memory, there are clear question marks. These “heroes” are simple and clearly intellectually limited. So we find funny and worthy of admiration characters who are, frankly, losers. Are we laughing at ourselves but failing to examine our own thinking and enjoyment of such portrayals? What if the characters were brown-skinned? Wouldn’t we take offense and cry out that a line had been crossed? A brown-skinned person playing Mannerheim was an absolute impossibility. Or The Butterfly from the Urals—does anyone remember that? A story that attempted to portray Mannerheim as human. But the boundaries were crossed. It is forbidden to cross the lines of a hero narrative. Whip, horse, and uniform—these are the only frames from which Mannerheim is allowed to be approached. That’s the agreed-upon boundary.

When we teach our child about boundaries, we start with emotional and moral qualities. Respect others, know yourself, trust yourself. "Thank you", "please", "how are you", "may I", "what do you think"—these are the words we teach. Geographic and political borders come later, once our child is ready to reflect on such matters. Sometimes my child asks:
“Daddy, are we in Finland?”
I answer: “Yes, we are in Finland. Finland is a country, and Turku is a city. We live in a city called Turku and a country called Finland.”
And they respond: “Oh.”
To me, that’s enough of a national identity lesson for now.

Around the age of 3 or 4, my child wanted to talk about skin color. They wondered why everyone in our family has a different skin tone. We explained that it’s because of genes inherited from parents. Also, sunlight plays a role in skin color—we're all darker in summer and lighter in winter. They said: “Oh.”
We didn’t talk about boundaries then. But that day will surely come, when someone whose own boundaries are emotionally limited tells them about the limits of color. Maybe they'll ask, “Where are you from?”

Sociologist Zygmunt Bauman says:
“We are a ‘we’ only as long as there are people who are not us—as long as there is a ‘them.’ And they belong together, form a group, a whole, only because they have common traits: not a single one of them is ‘one of us.’ Both concepts get their meaning from the boundary, the division. Without that division, without the possibility of setting ‘us’ against ‘them,’ it would be difficult to find meaning in our identity.”

So identity requires boundaries. But intellectually, it’s clear that those boundaries do not apply to sperm and egg. On the contrary—love-born union is boundless. In other words, the sperm and egg broke a boundary that never truly existed. It was only in your mind—our identity's boundary lies in our soul and intellectual capacity, not in our skin.